Tulihan taas lauantaina ajettua Tahkon maastoissa. Tänä vuonna oli vuorossa 60 km klassikkomatka, ja lähdin kisaan hyvällä mielellä ja myös aika varmana hyvästä loppuajasta. Tämä siitäkin huolimatta että olin mukana kisassa ilman omia ajokavereita ja siitä, että heti lauantaiaamuna lämpötila Nilsiässä oli yli +25. Omat perusteet hyvään loppuaikaan olivat ajetut kilometrimäärät ja keväällä autotallissa tehdyt lukuisat mäkitreenit.
Kisa lähti hyvin matkaan, vauhti oli riittävän kova ja ekat kovemmat nousut Nilsiän keskustassa menivät heittämällä ylös. Silloin tuntui että nyt kulkee. Myös Kinahmille johtava hiekkatienousu meni mukavasti ylös, useita ajajia tuli tuossa nousussa selkä edellä vastaan. Kinahmi I:n maastonousu oli sitten aivan tukossa, ja pyöriä työnnettiin alhaalta ylös saakka. Ehkäpä kuumaryhmäläiset olisivat nousun ajaneet ylös, mutta me muut etenimme jonomuodossa ylös saakka.
Kinahmin päällä ajettavalla singletrackilla alkoivat sitten ensimmäiset ongelmat. Vaikka polku on hieno pätkä, niin se sisältää todella paljon kiviä, ja ajajamäärästä johtuen kivet olivat pienen hiekkakerroksen peitossa. Omassa Spessussani olleet renkaat eivät tästä pinnasta tykänneet lainkaan, vaan pinta oli niille todella liukas. Pyörä oli jatkuvasti poikittain, erityisesti takana ei ollut pitoa lainkaan. Mietin jopa paineiden alentamista, jotta pitoa olisi saanut enemmän, mutta 2,0 barin paineet eivät mun mielestä olleet liian kovat, varsinkin kun edessä oli vielä rullausta vaativia osuuksia.
No, selvisin Kinahmilta lopulta 2. taukopaikalle, jossa mua kannusti kaikki perheen naiset. Siinä vaiheessa tuntui kuitenkin ihan hyvältä, mutta jostakin syystä unohdin tauolla tankata energiapatukkaa tai -geeliä, ja lähdin jatkamaan matkaa juomatankkauksen jälkeen. Tauon jälkeinen hiekkatieosuus meni myös hienosti, vauhtia oli jatkuvati yli 30 km/h ja tein pätkällä useita ohituksia.
Kinahmi II:n nousussa sitten kaikki muuttui. Nousu oli mielestäni aivan superjyrkkä, ja vaikka kaikki sitä työnsivätkin ylöspäin, niin itselläni sykkeet olivat jatkuvasti yli 170:n ja jouduin pitämään jopa taukoja työntämisen välillä. Sitten kun pääsin Kinahmin päälle ja alämäkeen, niin ajokin oli heikohkoa. Sykkeet olivat liian korkealla, ja ajovirheitä tuli useita. Sama liukkaus jatkui myös tässä laskussa. Ainut hyvä kohta oli pitkä, yli kilometrin mittainen lasku kivilouhokselle. Sen päästin tulemaan aika hyvässä moodissa, oman kisani huippunopeus tuli tuossa laskussa. Louhoksen jälkeinen asvalttiylämäki oli sitten jotakin aivan muuta, tuntui että olin aivan loppu ja että pyörä ei kulkenut mihinkään. Onneksi kolmas taukopaikka tuli pian tuon nousun jälkeen.
Pidin pitkän tauon ja yritin saada sykkeitä alas, söin suolakurkkuja ja puhdasta suolaa, koska oikea reisi alkoi ilmoitella kramppauksesta. Lopulta lähdin matkaan, ja huomasin että ajo oli todella vaikeaa. Ei vaan jaksanut pyörittää, ja ajajia meni ohitse oikealta ja vasemmalta. Yksi OTB:kin tuli pätkällä tehtyä, auringonpaiste peitti yhden ajokohda pahasti, ja ainakin oma pyörä lähti tuolloin lapasesta. No, mitään pahempaa ei tuossa tapahtunut, ainoastaan pari verijälkeä reisiin ja käsivarteen, ylös ja takaisin matkaan. Nipasen nousu taukopaikka 4:lle oli sitten viedä loputkin voimat. Jouduin jalkautumaan useasti, oikea jalka ei oikein rasitusta enään kestänyt ja mietin vakavasti keskeyttämistä.
Onneksi kannustusta löytyi 4. tauolta, ja kun lupaa keskeyttämiselle ei omalta valmentajaltani tullut, niin matka jatkui. Ennen sitä söin kisan ensimmäiset energiapatukat. Olin unohtanut tärkeän ajonaikaisen energiatankkauksen kokonaan, melkoinen amatöörimoka. Ehkäpä siinä oli syy voimattomuuteeni.
Matka siis jatkui kohti El-Grandea ja Tahkon maalia. Pian huomasin että ajo alkaa taas sujua, ja keskeyttämisestä ei ollut enään puhettakaan. Kokonaisaika tulisi olemaan hyvin huono, mutta maaliin ajetaan. Tosin suosiolla työnsin reittiin kuuluvat kaksi jyrkkää hiekkanousua, hyvänä ajopäivänä molemmat olisivat menneet varmasti ylös. Viimeinen koetus oli tietysti El-Grande. 2,6 kilometriä nousua Tahkon huipulle. Alussa työnsin pyörää muiden mukana, mutta sitten ajoimme kahden muun kuskin kanssa mäen ylös vain yhdellä työntökohdalla. Tahkon loppupätkä on nykyään erilainen, eli tuolihisseiltä ajetaan vielä ylöspäin ja lopulta Pehkubaarin ohitse alamäkeen. Alamäki on myös nykyään pidempi ja mielestäni pahempi kuin ennen, eli jyrkkyyttä on tullut lisää. Lopulta pääsin maaliin loppuajalla, jossa ei ole mitään kehumista. Mutta maaliin ajoin, 6. kerran. Ensi vuonna uudestaan, ja paremmin treenattuna.
Ensi vuotta ajatellen pitää miettiä mikä meni pieleen ja miten asia korjataan. Pari juttua tiedän jo nyt, ja niihin palataan viimeistään ensi syksynä. Hyvää omassa ajossani oli peruspyöritystä vaatineet pidemmät siirtymät, niissä oma vauhti oli huomattavan hyvää, eli jotakin positiivista tuosta maantietreenistä on varmasti omaan ajooni tullut.
Ohessa kuvakollaasia ja statistiikkanumeroita lauantailta.
 |
| Sykekäppyrä. Liian korkeat sykkeet. |
 |
| EPOC-lukemat, kuormituspiikki Kinahmi II:n tunkkauksessa. Kone selvästi punaisella. |
 |
| RR-arvo, kuormitusta on pumpulle riittänyt, ehkäpä jopa liikaa. |
 |
| Korkeuskäppyrä. Lopussa näkyy hienosti El-Granden nousu. |
 |
| Lähtöön aikaa 5 minuuttia, kyllä vielä hymyilyttää. |
 |
| Homma hallussa, lähdetään jo. |
 |
| Lähtö, itse lähdin ryhmän viimeisten joukossa. |
 |
| Ekassa nousussa on aikaa myös vilkuttaa, niin iisiä tämä on. |
 |
| Nipasen nousu. Ei kenties näytä miltään, mutta nousu on todella pitkä ja kuvassa kuski aivan loppu. |
 |
| Vihdoin maalissa! |
 |
| Palautusjuomien aatelia, taisi kuivua poskiin alta viiden minuutin. |
 |
| Maastopyöräilijän kisajalat, ja reitti ei ollut edes mutainen. Hienot "rusketusraidat" silti. |
 |
| Nyt on jo parempi mieli. |
 |
| Illallinen valmistumassa, Clemenzan pastaa tietysti. |
 |
| Ta-daa, kyllä tällä nälkä lähti. |
