That´s me.: Saariselkä MTB 2016

Aika usein meidän kesälomien aloituskohdat riippuvat siitä, missä ja milloin olisi jokin sopiva kisa mulle. No, tänä vuonna kävi nyt niin, että Saariselkä MTB oli voittajan valinta, ja tästä syystä aloitimme kesälomamme vasta näin myöhään.

Saavuimme Saariselälle perjantaina 26.8., hieno aurinkosää oli meitä hellinyt koko ajomatkan ajan, samoin sitä riitti myös Saariselän ekan tunturin valloitukseen koirien kanssa. Toki olin huolestuneena eri sääpalveluista tsiigaillut lauantain kisapäivän säätä, sillä ennusteet eivät olleet hyviä, mutta toivekkaasti ajattelin että tunturissa sää voi muuttua nopeasti, joten katsotaan sitä sitten lauantaiaamuna.

Lauantaiaamu koitti, ja vielä klo 07:00 näytti kohtuulliselta. Mökin lämpötilamittari näytti +5 astetta, sumua piisasi, mutta ei sadetta eikä tuulta. Siispä valmistautuminen kisaan päälle. Edessä 80 kilsaa (2 * 40 km) Suomen kovimpia nousumetrejä, eipä mitään muuta. Aamun edetessä kohti lähtöä huomasin että vesisade alkoi, samoin tuuli alkoi yltymään. Siispä muutos pukeutumispolitiikkaan, lisää lämmintä päälle. Huoltojoukkueen johtajan painostuksesta vedin vielä yhden vaatekerran päälle, ja olin valmis siirtymään lähtöalueella.

Järjestäjien reittikuvauksen mukaan Saariselkä MTB:n reitin läpiajaminen ei teknisesti vaadi kovinkaan paljon, täällä kun ei ole juurakkoa lainkaan. Toki joitain kiviä, singleträkkiä, nopeita laskuja ja vesistöjen ylityksiä riittää, mutta täällä kyllä pärjää hieman pienemmälläkin maastopyöräkokemuksella.

No, tämä oli vain järjestäjien näkemys, ja ainakin itse olen tuosta reitin vaativuudesta eri mieltä. Kyllä, juurakkoa, liukkaita juuria tai kunnollista kivikkoa ei juurikaan ollut, mutta kaikkea muuta sellaista kunnollista maastojuttua kyllä löytyy, joten puhdasta XC-meininkiä koko reitti oli. Alkuun kiivettiin Kaunispään huipulle, eli hieman yli 2 km puhdasta ylämäkeä. Huipulta lähti sitten todella pitkä lasku, yli 3 km, joka oli teknisesti helppoa ja leveää tunturitietä. Tämän jälkeen tuli toinen nousu Palopäälle, ja sen jälkeen heti tekninen 500 metrin nousu tunturin kiviä väistellen. Heti tämän jälkeen päästiin ensimmäiseen single-track laskuun, josta kyllä pääsi hienosti nauttimaan. Kerrassaan upea ja vauhdikas polkuosuus, joka päättyi Joikun Kodalle, jossa oli myös ensimmäinen huoltopiste.

Huoltopisteen jälkeen alkoi reitin kolmas nousu Urupäälle. Nousu vaikutti alkuun aika miedolta, mutta osittain se oli aika kivikkoinen ja sateiden jälkeen melkoisen märkä. Tässä vaiheessa tämäkin nousu tuntui aika raskaalta, taisin jopa työntää pyörääni pienen pätkkän, vaikkakin aina itse väitänkin että ne ovat mun vahvuuteni. Toisaalta tämä kyllä piti paikkaansa, sillä nousuissa aina saavutin tai jopa ohitin muutamia kanssakilpailijoitani.

Urupään nousun jälkeen lähti reitin teknisin sinkkupolku kohti nelostietä, Magneettimäkeä ja Museotietä. Omasta mielestäni se meni ihan hyvin ja vauhdikkaasti, ainakaan kukaan ei liimautunut laskussa takapyörääni kiinni. Nelostien ylityksen jälkeen tuli hyvin vauhdikas ja pitkä osuus hiekkatiepohjaisella Museotiellä. Tässä vaiheessa alkoi tuntumaan, että takapyörässä ei kaikki ole kunnossa. Nopea pysähdys, ja toteaminen että rengas on hyvin tyhjä. Siispä korjaushommiin, eli hiilihappopatruuna peliin. Pari minuuttia, kaikki taas kasassa, ja matka jatkui. Ajoin hiekkatieosuuden loppuun, väliin tuli pieni pätkä kunnollista maasto- ja mutapätkää, ja sitten taas takaisin hiekkatielle. Tällä kohtaa ajoimme neljän kuskin kimpassa, ihan rauhallisesti eteenpäin, kenelläkään meistä ei ollut kovia irtiottohaluja.

Pari kilometriä myöhemmin alkoi taas tuntumaan siltä, että kaikki ei takana ole taaskaan kunnossa, joten pysäytin pyoräni ja tsekkasin tilanteen. Paineet olivat taas pienentyneet merkittävästi, joten toinen patruuna peliin ja hieman kasvanutta epäuskoa myös. Tästä episodista oli lyhyt matka reitin toiselle, 26 km kohdalla olleelle, huoltopisteelle Alajoenpäässä, johon saavuin juuri silloin, kun muut tekivät jo lähtöään.

Tästä lähti sitten taas mönkkäriuraa pitkin nousu Kuusipäälle, ja sieltä sitten nopeaa, mutta tällä kertaa mutaista laskua kohti Laanilaa. Tästä laskusta en kyllä tykännyt yhtään, joten en saanut ketään kiinni, päinvastoin taisin jäädä heistä enemmän. Samoin pahimmat vesistöjen ylitykset osuivat tälle loppupätkälle. Mun tapauksessa kannoin pyörää kaikkien vesiesteiden ylitse, mutta tokihan kovat kuskit ajoivat niiden lävitse. Joka tapauksessa kengät kastuivat täysin, oli tekniikka mikä tahansa.

Juuri ennen viimeistä vitosta tsekkasin olevani aikataulussa, eli alle kolmen tunnin aikaa hakemassa. Vaihtelevassa kelkkareittimaastossa matka eteni ihan kohtuullisesti, vaikkakin yksi pitkä ylämäki osui tähänkin kohdalle, ja se kyllä tuntui. Noin 1,5 kilsaa ennen maalia meidät heitettiin vielä kerran tekemään jokin maastolenkki, ja tälle pätkälle osui sitten se upottava suo-osuus, jossa eteneminen tapahtui nollavauhtia. Samalla toiveet kolmen tunnin alittamisesta sulivat, ei vaan päässyt kovempaa.

Maalissa olin loppuajalla 3:04:00, ja tällä ajalle sijoitukseni kaikkien ajajien joukossa oli 78/172. Tässä on siis mukana kaikki lauantaina startanneet ajajat, ikään tai sukupuoleen katsomatta. M50-sarjaa ei täällä ollut, mutta veikkaan että siinäkään ei podium-paikkaa olisi irtonut, niin kovaa kärki kyllä täälläkin taas kerran meni.

Lopputuloksena voin sanoa, että olosuhteista huolimatta oli kyllä hyvä kisa. Tykkäsin paljon reitistä, ja kyllähän se paljon omia vahvuuksiani korosti. Mutta kyllä täällä ainakin 77 muuta kisaajaa osasi maastopyörää ajaa mua kovempaa, mukaanlukien muutama fättie. Nämä pienemmät kisat ovat kyllä ajotunnelmaltaan paljon parempia kuin etelän jättiläinen eli Tahko MTB.

Lopuksi muutama kuva lähdöstä, matkalta ja maalista + bonuksena pari muuta otosta. Tähän on hyvä lopettaa.