Ainakin vielä meno näytti lämpimältä, mutta sitten kun mennään vuorille, voi edessä olla mitä tahansa. Ohessa kuva legendaariselta vuodelta 1965, kuvassa kisaajilla on ainakin asenne kohdallaan.
Urheilua ja muita hyvään elämään kuuluvia nautintoja harrastavan pariskunnan mielipiteilyä...
maanantai 6. toukokuuta 2013
Giro d´Italia
Italian ympäriajo on sitten alkanut. Siis tämä yksi näistä kolmesta suuresta maantiekisasta. Kivaahan tuolla olisi paikan päällä olla katsomassa, mutta tyydytään nyt EuroSportin kuvaan ja tuttujen Selinien ammattitaitoiseen selostukseen.
Ainakin vielä meno näytti lämpimältä, mutta sitten kun mennään vuorille, voi edessä olla mitä tahansa. Ohessa kuva legendaariselta vuodelta 1965, kuvassa kisaajilla on ainakin asenne kohdallaan.
Ainakin vielä meno näytti lämpimältä, mutta sitten kun mennään vuorille, voi edessä olla mitä tahansa. Ohessa kuva legendaariselta vuodelta 1965, kuvassa kisaajilla on ainakin asenne kohdallaan.
sunnuntai 21. huhtikuuta 2013
Ravintola Spis
Eilinen oli kotikokin vapaapäivä, ja pääsimme nauttimaan Ravintola Spis:in fine-dining illallisesta. Spis on hyvin pieni ja melko huomaamaton ravintola Kasarmikadulla. Paikan ruokafilosofia on korkeatasoinen käsityö, ja pohjoismainen makumaailma. Hyvin pieniä ja kauniita annoksia, joista alla muutamia kuvia.
Kasvikset ovat ravintolassa pääosassa, esimerkiksi maa-artisokkaa, sipulia, mustajuurta sekä porkkanaa oli meidän menussa käytetty hyvin innovaatisesti. Toki menu, jonka sisältöä asiakas ei tiedä etukäteen, sisälsi myös annokset kampasimpukkaa sekä mureaa ja pitkään haudutettua vasikanposkea.
Meidän nauttima lyhyempi maistelumenu sisälsi lopulta 14 annosta, ja mielestäni taidokkaat kasvisannokset olivat menun parhaimmistoa. Erityisesti mieleen jäivät sipuliannokset, kokonaiset ja kuorineen kypsennetyt maa-artisokat sekä porkkana-tähtianis välijälkiruoka. Savustettu mustajuuri toimi myös hienosti. Ravintola oli myös miettinyt annoksiin sopivat viinit valmiiksi, ja viinimäärän sai asiakas itse määrittää. Tämä oli tietysti hyvä idea. Viinit olivat pääsääntöisesti hieman erikoisempia, ja parhaiten jäi mieleen Uusi-Seelantilaisen Pyramid Valley:n riesling, joka sopi erinomaisesti tarjottujen ruoka-annosten kanssa. Lisäksi maistoimme lasilliset tietynlaista kulttimainetta ylläpitävää The Supernational Sauvignon Blanc:ia, mutta ainakin itselleni tuo viini oli pienoinen pettymys. Samoin maistoimme pienet siivut ranskalaista Sauvignon Blanc rypäleestä tehtyä alkuviiniä, eli viinimaailman uusimman muodin mukaista täysin luonnonmukaista viiniä. Se ei kyllä toiminut meille lainkaan, joten annetaan tuon aiheen olla.
Kokonaisuutena Spis tarjosi hienon kokemuksen, ravintolan palveluhenkisyys ja asenne saavat kyllä hyvän arvosanan. Spis ei päässyt oman ykkösuosikkini eli Chef & Sommelierin tasolle, mutta hyvä setti tämäkin oli. Vähän kun he vielä hienosäätäisivät kahden kattauksen aikataulutusta, niin kokonaisuus olisi vielä parempi.
Paluumatkalla pyörähdimme Ravintola Groteskin viinibaarissa, jossa huippusommelier Pekka Koiranen huseeraa silloin kun ei ole työvuorossa Hans Välimäen tähtipaikassa. Viinibaarin tyyli on tietysti rento, ja yllätykseksi myös Koiranen osaa tarjoilla rennolla tyylillä. Ehdottomasti suositeltava paikka tämäkin, pitää käydä uudestaan.
Ai niin, niitä kuvia. Ohessa kuvia muutamista annoksia. Kuvalaadun takaa Applen puhelin, pahoittelut siitä.
Kasvikset ovat ravintolassa pääosassa, esimerkiksi maa-artisokkaa, sipulia, mustajuurta sekä porkkanaa oli meidän menussa käytetty hyvin innovaatisesti. Toki menu, jonka sisältöä asiakas ei tiedä etukäteen, sisälsi myös annokset kampasimpukkaa sekä mureaa ja pitkään haudutettua vasikanposkea.
Meidän nauttima lyhyempi maistelumenu sisälsi lopulta 14 annosta, ja mielestäni taidokkaat kasvisannokset olivat menun parhaimmistoa. Erityisesti mieleen jäivät sipuliannokset, kokonaiset ja kuorineen kypsennetyt maa-artisokat sekä porkkana-tähtianis välijälkiruoka. Savustettu mustajuuri toimi myös hienosti. Ravintola oli myös miettinyt annoksiin sopivat viinit valmiiksi, ja viinimäärän sai asiakas itse määrittää. Tämä oli tietysti hyvä idea. Viinit olivat pääsääntöisesti hieman erikoisempia, ja parhaiten jäi mieleen Uusi-Seelantilaisen Pyramid Valley:n riesling, joka sopi erinomaisesti tarjottujen ruoka-annosten kanssa. Lisäksi maistoimme lasilliset tietynlaista kulttimainetta ylläpitävää The Supernational Sauvignon Blanc:ia, mutta ainakin itselleni tuo viini oli pienoinen pettymys. Samoin maistoimme pienet siivut ranskalaista Sauvignon Blanc rypäleestä tehtyä alkuviiniä, eli viinimaailman uusimman muodin mukaista täysin luonnonmukaista viiniä. Se ei kyllä toiminut meille lainkaan, joten annetaan tuon aiheen olla.
Kokonaisuutena Spis tarjosi hienon kokemuksen, ravintolan palveluhenkisyys ja asenne saavat kyllä hyvän arvosanan. Spis ei päässyt oman ykkösuosikkini eli Chef & Sommelierin tasolle, mutta hyvä setti tämäkin oli. Vähän kun he vielä hienosäätäisivät kahden kattauksen aikataulutusta, niin kokonaisuus olisi vielä parempi.
Paluumatkalla pyörähdimme Ravintola Groteskin viinibaarissa, jossa huippusommelier Pekka Koiranen huseeraa silloin kun ei ole työvuorossa Hans Välimäen tähtipaikassa. Viinibaarin tyyli on tietysti rento, ja yllätykseksi myös Koiranen osaa tarjoilla rennolla tyylillä. Ehdottomasti suositeltava paikka tämäkin, pitää käydä uudestaan.
Ai niin, niitä kuvia. Ohessa kuvia muutamista annoksia. Kuvalaadun takaa Applen puhelin, pahoittelut siitä.
 |
| Ihan alkuun sipsejä, tervetuloa. |
 |
| Alkupalasetti, osa 1 |
 |
| Sipulia monella eri tavalla. |
 |
| Kampasimpukkaa ja savustettua mustajuurta. |
 |
| Supernaturaalia Uudesta-Seelannista |
 |
| Nyt jo jälkkäriä, osa 3 |
perjantai 19. huhtikuuta 2013
Mont Ventouxin valloitus
Tämä "Provencen jättiläisenä" tunnettu vuori sijaitsee Etelä-Ranskassa, ja sen ajaminen ylös on yksi fillarimaailman klassikoista. Ehkäpä Alpe d´Huex on vielä tunnetumpi, ja kenties vielä rajumpi.
Ventouxin erityispiirre on siellä vaikuttavat olosuhteet, kova Mistral-tuuli joko vastaan tai sivusta ja ei tietenkään yhtään tasaista kohtaa. Samoin nousun lähtöpisteessä Bedoinin kaupungissa voi olla hyvin kuuma, joten haasteita tuon ajamiseksi riittää monelta eri kantilta.
Vuorinousun strategiset mitat ovat 21 km pituutta, 1565 nousumetriä, keskijyrkkyys 7,6%, maksimijyrkkyys 10,5%. Tour de Francella tämä nousu on yksi klassikoista, viimeksi viime vuonna ja taas tänä vuonna tämä HC-kategoriaan kuuluva nousu on ohjelmassa. TdF:llä huippukuskit ajavat tämän suunnilleen tuntiin ylös, mutta tokihan heillä on ennen tätä ollut ohjelmassa sellainen 140-150 kilsaa muuta kisa-ajelua...
No, tuolla autotallissa ei ollut tietoakaan tuulista, kuumuudesta tai kisakumppaneista, joten ei muuta kuin yksin matkaan. Reitti käynnistyy loivalla 3,2% nousulla, joka on pientä lämmittelyä tulevaan. Muutaman kilsan jälkeen jyrkkyys on kasvanut jo yli 5% lukemaan, ja yli 80 kadenssin pitäminen nostaa keskitehoja 350 watin hujakoille. Tiedän että tuollaisia lukemia en kovin pitkään kestä, joten jo tässä vaiheessa meikäläinen vaihtoi jo pienen eturattaan päälle, jolloin tehot putosivat 310-320 watin lukemiin. Samalla tietysti vauhti putosi. Tapponousu alkaa hieman kuuden kilometrin jälkeen. 9,5% jyrkkyys hyydyttää. Ja samaa riittää aivan huipulla sijaitsevaan maaliin saakka. Takana iso ratas ja edessä pieni ratas ja silti kadenssin pitäminen edes 80:n hujakoilla on itselleni todella kovan työn takana. Kovat kuskit pyörittävät aina 90-100 nopeudella, mutta syytetään heitä ainakin paremmasta kalustosta, ja ehkäpä he ovat myös kovempia kuskeja kuin minä.
Eka lyhyt tauko 11 km kohdalla, ei vaan pysty pitämään riittävää kadenssia yllä. Ja takaisin satulaan, matka jatkuu. Jyrkkää, jyrkkää ja vielä kerran jyrkkää. Sykkeet ovat yli jatkuvasti yli 160:n, joten aika kovilla ollaan. Tosin jos kyseessä olisi kisatilanne, niin sitten mentäisiin vielä kovemmilla sykkeillä. Seuraava tauko 15 km kohdalla, 1 min kuluttua takaisin satulaan. Enään 5 km jäljellä. Viimeinen lyhyt tauko 18,5 km kohdalla. Lopussa sikajyrkkä maalinousu, mutta vikat 300 metriä ylämäkeen vedän niin kovaa kuin jaksan. Ja lopulta olen maalissa. Tämä on siis nyt tehty. Aikaa tuohon nousuun meni 1 tunti ja 17 minuuttia.
Olihan aika kova treeni, ja luonnollisesti autotallissa ajaminen ei ole sama juttu kuin luonnossa, mutta kyllähän tuosta jonkin käsityksen saa. Ohessa statistiikkakäppyrät, ja tietysti muutama oikealta reitiltä otettu kuva. Tuo olisi kiva joskus ajaa oikeasti ylös...
Ventouxin erityispiirre on siellä vaikuttavat olosuhteet, kova Mistral-tuuli joko vastaan tai sivusta ja ei tietenkään yhtään tasaista kohtaa. Samoin nousun lähtöpisteessä Bedoinin kaupungissa voi olla hyvin kuuma, joten haasteita tuon ajamiseksi riittää monelta eri kantilta.
Vuorinousun strategiset mitat ovat 21 km pituutta, 1565 nousumetriä, keskijyrkkyys 7,6%, maksimijyrkkyys 10,5%. Tour de Francella tämä nousu on yksi klassikoista, viimeksi viime vuonna ja taas tänä vuonna tämä HC-kategoriaan kuuluva nousu on ohjelmassa. TdF:llä huippukuskit ajavat tämän suunnilleen tuntiin ylös, mutta tokihan heillä on ennen tätä ollut ohjelmassa sellainen 140-150 kilsaa muuta kisa-ajelua...
No, tuolla autotallissa ei ollut tietoakaan tuulista, kuumuudesta tai kisakumppaneista, joten ei muuta kuin yksin matkaan. Reitti käynnistyy loivalla 3,2% nousulla, joka on pientä lämmittelyä tulevaan. Muutaman kilsan jälkeen jyrkkyys on kasvanut jo yli 5% lukemaan, ja yli 80 kadenssin pitäminen nostaa keskitehoja 350 watin hujakoille. Tiedän että tuollaisia lukemia en kovin pitkään kestä, joten jo tässä vaiheessa meikäläinen vaihtoi jo pienen eturattaan päälle, jolloin tehot putosivat 310-320 watin lukemiin. Samalla tietysti vauhti putosi. Tapponousu alkaa hieman kuuden kilometrin jälkeen. 9,5% jyrkkyys hyydyttää. Ja samaa riittää aivan huipulla sijaitsevaan maaliin saakka. Takana iso ratas ja edessä pieni ratas ja silti kadenssin pitäminen edes 80:n hujakoilla on itselleni todella kovan työn takana. Kovat kuskit pyörittävät aina 90-100 nopeudella, mutta syytetään heitä ainakin paremmasta kalustosta, ja ehkäpä he ovat myös kovempia kuskeja kuin minä.
Eka lyhyt tauko 11 km kohdalla, ei vaan pysty pitämään riittävää kadenssia yllä. Ja takaisin satulaan, matka jatkuu. Jyrkkää, jyrkkää ja vielä kerran jyrkkää. Sykkeet ovat yli jatkuvasti yli 160:n, joten aika kovilla ollaan. Tosin jos kyseessä olisi kisatilanne, niin sitten mentäisiin vielä kovemmilla sykkeillä. Seuraava tauko 15 km kohdalla, 1 min kuluttua takaisin satulaan. Enään 5 km jäljellä. Viimeinen lyhyt tauko 18,5 km kohdalla. Lopussa sikajyrkkä maalinousu, mutta vikat 300 metriä ylämäkeen vedän niin kovaa kuin jaksan. Ja lopulta olen maalissa. Tämä on siis nyt tehty. Aikaa tuohon nousuun meni 1 tunti ja 17 minuuttia.
Olihan aika kova treeni, ja luonnollisesti autotallissa ajaminen ei ole sama juttu kuin luonnossa, mutta kyllähän tuosta jonkin käsityksen saa. Ohessa statistiikkakäppyrät, ja tietysti muutama oikealta reitiltä otettu kuva. Tuo olisi kiva joskus ajaa oikeasti ylös...
 |
| Statistiikat fillarista |
 |
| Ja datat Suunnosta |
 |
| Lisää faktaa mittarista |
 |
| Mäen profiili, on se jyrkkä. |
 |
| Iisiä alkuun, tosin tämäkin on yli 3% nousua. |
 |
| Lisää kierroksia koneeseen. |
 |
| No niin, nyt se testi alkaa. |
 |
| Lisää jyrkkyyttä. |
 |
| Melkein maalissa, mutta silti neljä kilsaa jäljellä. |
 |
| Nousussa kuolleen brittipolkijan muistomerkki, maaliin 1 km. |
 |
| Huipulla. Ja maalissa. Ei vähään aikaan uudestaan. |
Social Food
Kävimme perjantailounaalla helmikuussa Käpylään avatussa Social Food lounasravintolassa. Ravintolan puuhamiehinä toimivat vuoden 2012 MasterChef Mika Tuomonen, ja vuoden 2013 MC-kisassa kuuden parhaan joukkoon sijoittuneet Aki Keskitalo ja Lauri Skyttä.
Paikka on aivan huomaamaton, kerrostalon alakerrassa toimiva ravintola, joka on siis auki vain lounasaikaan. Paikan maine, eli lähinnä ruoan laatu ja palvelu, on jo ehtinyt kiiriä Käpylää pidemmälle, sillä yleensä istumapaikat ovat hieman kortilla. Oikeuksia paikalla ei ole, ja kun Suomessa ei "bring your own wines" ole mahdollista, niin vedellä mennään. Lounasaikaan tuo ei varmasti ketään haittaa.
Koska olimme raakamakkaroista tunnetun Mikan kotikentällä, niin tietysti niitä piti itsekin maistaa. Ja voin sanoa että paikan bradarit olivat aivan erinomaisia. Makkaraiden lisukkeena tarjottiin yksinkertaista hapankaalia ja karkearakeista sinappia. Lisäksi alkuun itsetehtyä leipää, ja hyvää juurisellirikeittoa. Siinähän se, suorastaan erinomainen setti.
Jälkiruokana oli pienet juustokakut ja kahvia. Hauskaa oli että jälkiruoan hinnan sai asiakas itse päättää, itse lounas maksoi normaalit 8,70 €.
Palvelu oli hyvää, ystävällistä ja nopeaa, siitä täydet pisteet. Lisäbonuksena myös kotiin sai ostaa heidän omaa leipäänsä, ja tokihan yksi patonki lähti meidän mukaamme.
Kaikkiaan erinomainen kokemus, voimme suositella.
Paikka on aivan huomaamaton, kerrostalon alakerrassa toimiva ravintola, joka on siis auki vain lounasaikaan. Paikan maine, eli lähinnä ruoan laatu ja palvelu, on jo ehtinyt kiiriä Käpylää pidemmälle, sillä yleensä istumapaikat ovat hieman kortilla. Oikeuksia paikalla ei ole, ja kun Suomessa ei "bring your own wines" ole mahdollista, niin vedellä mennään. Lounasaikaan tuo ei varmasti ketään haittaa.
Koska olimme raakamakkaroista tunnetun Mikan kotikentällä, niin tietysti niitä piti itsekin maistaa. Ja voin sanoa että paikan bradarit olivat aivan erinomaisia. Makkaraiden lisukkeena tarjottiin yksinkertaista hapankaalia ja karkearakeista sinappia. Lisäksi alkuun itsetehtyä leipää, ja hyvää juurisellirikeittoa. Siinähän se, suorastaan erinomainen setti.
Jälkiruokana oli pienet juustokakut ja kahvia. Hauskaa oli että jälkiruoan hinnan sai asiakas itse päättää, itse lounas maksoi normaalit 8,70 €.
Palvelu oli hyvää, ystävällistä ja nopeaa, siitä täydet pisteet. Lisäbonuksena myös kotiin sai ostaa heidän omaa leipäänsä, ja tokihan yksi patonki lähti meidän mukaamme.
Kaikkiaan erinomainen kokemus, voimme suositella.
 |
 |
| Yksinkertaista, mutta hyvää. |
 |
| Pienet jälkkärit |
torstai 18. huhtikuuta 2013
Tahko MTB 2013
Juuri ilmoittauduin mukaan tämän vuoden tärkeimpään maastokisaan. Tänä vuonna noita Kinahmin ja El Granden haasteita mennään numerolappu pyörään kiinnitettynä koluamaan kuudennen kerran.
Vuosi vuodelta tuo tapahtuma kasvaa isommaksi, itse olin jo liki 800:s kisaan ilmoittautunut. Oma matkani on siis klassinen 60 km, loppuaikatavoite on asetettu sinne 4 tunnin hujakoille, joten 29.6. klo 09:20 startataan.
Vuosi vuodelta tuo tapahtuma kasvaa isommaksi, itse olin jo liki 800:s kisaan ilmoittautunut. Oma matkani on siis klassinen 60 km, loppuaikatavoite on asetettu sinne 4 tunnin hujakoille, joten 29.6. klo 09:20 startataan.
6.7 on maaginen luku
Ainakin pyöräilyssä, jos uskotaan italialaista lääkäriä Michele Ferraria, joka nykyisin on lähinnä tunnettu 1990- ja 2000-luvun kattavasta dopingohjelmastaan Lance Armstrong:in ja muiden parissa.
Mitä tuo luku 6.7 sitten tarkoittaa ?
Ferrarin mukaan pyöräilyssä paras kyvykkyyden mitta on watti per kilogramma, eli tuotetun voiman määrä jaettuna ajajan painolla. Jos siis pyöräilijä kykenee keskimäärin tuottamaan 6.7 W / kg, niin hänellä on mahdollisuus voittaa Tour de France tai vastaava vaativa kilpailu.
Nykyisin tuollaisiin lukemiin, joka esimerkiksi 70 kiloa painavalla pyöräilijällä tarkoittaisi 469 watin keskitehoja, ei juurikaan enään päästä. Taitaapi olla niin, että nykyiset ja entistä tarkemmat doping-testit ovat hieman pienentäneet noita teholukemia, vaikka kyllähän ne vieläkin huippukuskeilla ovat melkoisia. Tästä esimerkkinä vuoden 2012 TdF:n voittajan, Bradley "Wiggo" Wigginsin, lukemat eräässä pitkässä ja jyrkässä (8,5%) nousussa: 6,47 W / kg. Wiggo on 190 cm pitkä ja painoa miehellä on hulppeat 69 kiloa.
Itselläni keskitehot jyrkissä ja pitkissä nousuissa huitelevat 300 watin yläpuolella, paras saavutukseni taitaa olla 319 wattia. No, kun tuon lukeman jakaa nykyisellä ja tietysti aivan liian suurella ajajan painolla, niin maagiseksi lukemaksi saadaan 3,8 W / kg. Jos haluaisin että tuo lukema alkaisi nelosella, niin painoa pitäisi pudottaa yli viisi kiloa. Tuskin onnistuu, valitettavasti.
Lopputulos on siis se, että näköjään en tule koskaan voittamaan TdF:ää tai mitään muutakaan yhtä vaativaa pyöräkilpailua. Tähtään siis pienempiin ja ei niin vaativiin kisoihin kuten Tahko MTB ja jotkut muut.
Mitä tuo luku 6.7 sitten tarkoittaa ?
Ferrarin mukaan pyöräilyssä paras kyvykkyyden mitta on watti per kilogramma, eli tuotetun voiman määrä jaettuna ajajan painolla. Jos siis pyöräilijä kykenee keskimäärin tuottamaan 6.7 W / kg, niin hänellä on mahdollisuus voittaa Tour de France tai vastaava vaativa kilpailu.
Nykyisin tuollaisiin lukemiin, joka esimerkiksi 70 kiloa painavalla pyöräilijällä tarkoittaisi 469 watin keskitehoja, ei juurikaan enään päästä. Taitaapi olla niin, että nykyiset ja entistä tarkemmat doping-testit ovat hieman pienentäneet noita teholukemia, vaikka kyllähän ne vieläkin huippukuskeilla ovat melkoisia. Tästä esimerkkinä vuoden 2012 TdF:n voittajan, Bradley "Wiggo" Wigginsin, lukemat eräässä pitkässä ja jyrkässä (8,5%) nousussa: 6,47 W / kg. Wiggo on 190 cm pitkä ja painoa miehellä on hulppeat 69 kiloa.
Itselläni keskitehot jyrkissä ja pitkissä nousuissa huitelevat 300 watin yläpuolella, paras saavutukseni taitaa olla 319 wattia. No, kun tuon lukeman jakaa nykyisellä ja tietysti aivan liian suurella ajajan painolla, niin maagiseksi lukemaksi saadaan 3,8 W / kg. Jos haluaisin että tuo lukema alkaisi nelosella, niin painoa pitäisi pudottaa yli viisi kiloa. Tuskin onnistuu, valitettavasti.
Lopputulos on siis se, että näköjään en tule koskaan voittamaan TdF:ää tai mitään muutakaan yhtä vaativaa pyöräkilpailua. Tähtään siis pienempiin ja ei niin vaativiin kisoihin kuten Tahko MTB ja jotkut muut.
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Ulkokauden avaus
Lupausten mukaisesti avasin ulkopyöräilykauden tänään. Tämähän ei ole mikään suuri ylpeilyn aihe, sillä talvipyöräilyä ei tänä talvena tullut oikeastaan tehtyä lainkaan. Ensi vuonna asiat ovat toisin, lupaan sen.
No, matka käynnistyi Luukin lähellä sijaitsevalta Halkolammen parkkikselta. Lämpötila oli sellainen pari astetta plussan puolella, joten ajovarustuskin oli aika talvinen. Olin päättänyt ajaa lenkin pelkkiä teitä myöten, ja olosuhteista johtuen alla oli 29-tuumaisilla nappularenkailla varustettu Spessu.
Tietenkin maantiepyörä olisi ollut nopeampi, mutta ainakin Velskolan pikkutiellä oli vielä aika säännöllisesti jäisiä kohtia ja pyörätiet olivat täynnä sepeliä, joten 23 millisillä olisi ajo voinut loppua useita kertoja ennen kotia.
Ajo sujui ihan hyvin, ja jotenkin jaloissa tuntui että ei sitä ihan turhaan ole tuolla autotallissa hikoiltu. Mitään suuria mäkiä ei reitillä ollut, mutta ainakin nuo mäet menivät aika kepeästi ylös. Toivottavasti trendi pysyy samanlaisena tai jopa kehittyvänä myös jatkossa.
30 ajokilometrin jälkeen olin onnellisesti kotona. Ehkä kymmenisen minuuttia ja kolmisen kilometriä olisin säästänyt, jos lopussa olisin uskonut reittiä mitä Garmin Edge 800 mulle kovasti ehdotti. Mutta ei, mun mielestä meille kotiin ei pohjoisen suunnasta tultaessa kannata ajaa Silvolan kautta, vaan jotakin muuta kautta. Ja tämä jokin muu reitti näkyy oheisessa kartassa ihan kunnon sekoiluna. Lopulta päätin uskoa tuota gepsiä, ja palasin kotiin sen avustamana.
Ajofaktat löytyvät Garminin palvelusta, ja oheinen kuva on myös kyseisen valmistajan BaseCamp-softasta napattu.
No, matka käynnistyi Luukin lähellä sijaitsevalta Halkolammen parkkikselta. Lämpötila oli sellainen pari astetta plussan puolella, joten ajovarustuskin oli aika talvinen. Olin päättänyt ajaa lenkin pelkkiä teitä myöten, ja olosuhteista johtuen alla oli 29-tuumaisilla nappularenkailla varustettu Spessu.
Tietenkin maantiepyörä olisi ollut nopeampi, mutta ainakin Velskolan pikkutiellä oli vielä aika säännöllisesti jäisiä kohtia ja pyörätiet olivat täynnä sepeliä, joten 23 millisillä olisi ajo voinut loppua useita kertoja ennen kotia.
Ajo sujui ihan hyvin, ja jotenkin jaloissa tuntui että ei sitä ihan turhaan ole tuolla autotallissa hikoiltu. Mitään suuria mäkiä ei reitillä ollut, mutta ainakin nuo mäet menivät aika kepeästi ylös. Toivottavasti trendi pysyy samanlaisena tai jopa kehittyvänä myös jatkossa.
30 ajokilometrin jälkeen olin onnellisesti kotona. Ehkä kymmenisen minuuttia ja kolmisen kilometriä olisin säästänyt, jos lopussa olisin uskonut reittiä mitä Garmin Edge 800 mulle kovasti ehdotti. Mutta ei, mun mielestä meille kotiin ei pohjoisen suunnasta tultaessa kannata ajaa Silvolan kautta, vaan jotakin muuta kautta. Ja tämä jokin muu reitti näkyy oheisessa kartassa ihan kunnon sekoiluna. Lopulta päätin uskoa tuota gepsiä, ja palasin kotiin sen avustamana.
Ajofaktat löytyvät Garminin palvelusta, ja oheinen kuva on myös kyseisen valmistajan BaseCamp-softasta napattu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)