No niin, täällähän sitä vihdoin ollaan. Nimittäin ekan kerran etelän lämmössä pyörää ajamassa, ja vieläpä niin, että valmentaja on suunnitellut meille oikean treeniohjelman. Yli viisikymppiseksi piti sitä itsekin elää, ennenkuin tämä tuli tehtyä. Mutta parempi myöhään kuin milloinkaan, näin voin sanoa heti kahden treenipäivän jälkeen.
Olen siis täällä Palma de Mallorcalla ajamassa
Resistentian treeniporukan kanssa. Meitä on täällä yhteensä 16 kuskia, ja meidän taso on melkoisen vaihteleva. Osa meistä on entisiä (tai jopa nykyisiä) eliittitason kisaajia, osa M50-sarjassa ajelevia aktiiviharrastajia, ja osalle pyöräily on vielä aika uutta juttua. Aika siistiä kuitenkin on se, että me voimme ajaa kimpassa pitkiäkin matkoja, ja jos jossakin vaiheessa tykittäjät haluavat lähteä irroittelemaan, niin sekin onnistuu. Nimittäin meidän ryhmän vetäjä on sen verran kova luu, että hän lähtee mieluusti ajelemaan "hieman" kovempaa...
Olin jo muutama vuosi sitten lukenut Mallorcan ja Teneriffan hienoista pyöräilymahdollisuuksista, ja erityisesti siitä, että näillä saarilla pyöräilijöihin suhtaudutaan liikenteessä myönteisesti. Ja tämä pitää 100% paikkaansa. Täällä näkee jatkuvasti isoja pyöräilijäjunia, jotka etenevät normiteillä kahden vierekkäisen pyöräilijän joukkoina, ja autoilijat eivät tästä hermostu lainkaan, vaan jaksavat odottaa ohituspaikkaa. Samoin ohitukset tehdään reippaasti vastaantulijan kaistoja käyttäen, ja monessa paikassa näkee liikennemerkkejä, joissa kehotetaan 1,5 metrin ohitusetäisyyteen. Tästä kulttuurista ei pyöräilijä voi muuta kuin tykätä.
Okei, mennään sitten niihin treeneihin. Ekana treenipäivänä ajeltiin valmentajan johdolla "kevyttä PK-lenkkiä", mutta omalta osaltani voin sanoa että treeni ei ollut mitään PK:ta. Keskisyke oli jatkuvasti liian korkealla, ja treenin loputtua se oli numerossa 132. Eli VK-treenin puolelle mentiin, ja ihan vahvasti. Tosin valmentaja sanoi, että kevään ekoissa ulkotreeneissä melkein kaikilla tuppaavat sykkeet karkaavan, se on vain sitä ajamisen riemua pitkän sisähinkkaamisen jälkeen. Omalta osaltani totta joka sana. Hyvin kuitenkin jaksoin ajaa vajaat 5 tuntia ja 105 kilsaa. Rauhallisesti siis mentiin, tosin tuossa ajassa on yksi rengasrikko ja sen korjaaminen mukana.
Toisena päivänä startattiin taas klo 10, ja tällä kertaa tiedossa oli enemmän mäkeä. Kohteena oli yksi saaren tunnetuista kovemmista nousuista, nimeltään Puig de Randa. Kyseinen nousu on 5 km pitkä, ja sen keskijyrkkyys on 5.6%. Ei siis mikään giganttinen, mutta selvästi kovempi ja pidempi kuin melkein kaikki kotimaan nousut. Nousu päättyy huipulla olevalle luostarille, ja huomioitavaa on se, että ennen tuota nousua sinne pitää ajaa nousujohteista tietä myöten ihan riittävästi...
Kun olimme saaneet yhtenäisen treenijoukkomme nousun alapisteelle, niin valmentajamme sanoi että nyt sitten ajetaan kilpaa ylös. Tai siis pakko ei ole ajaa kilpaa ylös, mutta nopeimmat palkitaan. Kyllähän sitä kaikki tietää miten tuossa aina käy, eli kilpa-ajoksihan se meillä meni. Itse lähdin kohtuullisella varmuudella jyskyttämään ylämäkeen, ja aika nopeasti havaitsin että homma etenee ihan kelvollisesti. Lähtökiihdytyksessä mun ohitse meni heti viisi kuskia, ja itse ajoin kolmen kuskin ryhmässä. Loput ryhmästämme eli 8 kuskia jäivät suosiolla meidän taakse. Kun olimme nousseet vajaat 2 km, niin meidän ryhmä saavutti kolme edelläajajaa, jotka olivat lähteneet liian kovaa, tai sitten ei enään napannut rajumpi työnteko. Tuo kolmen poppoo jäi meidän kolmen ryhmästä jokaisella polkaisulla. Kun olimme nousseet 3 km, niin havaitsin että itse kyllä jaksan tälläistä työntekoa ihan hyvin. Tuossa vaiheessa sykkeet pyörivät siinä 160-164 lukemissa, eli melkoisen punaisella alueella toki jo olin. Jatkoin pyörittämistä, ja havaitsin että kaksi muuta ajajaa alkoi jäämään. En kuitenkaan lisännyt tahtia, sillä tiesin että nousua on vielä jäljellä vajaat 2 km. Kun aloimme lähestymän huippua, niin tuo hieman jäänyt kaksikko ajoi mut kiinni, ja silloin ajattelin että kokeillaan vielä kerran. Lisäsin pyöritystä ja kaksikko putosi noin sadan metrin vedon jälkeen. Vikat 200 metriä rullailin huipulle hyvin tyytyväisenä, olin siis huipulla kolmas maaliintullut. Molemmat mua ennen maaliin tulleita olivat entisiä SM-mitalitason pyörittäjiä, joten peli oli aika selvä heidän osalta.
Tulin siis kolmanneksi, ja kuten valmentajan lupaus kuului, niin voittajat palkitaan. Palkinto oli tällä kertaa kupillinen kahvia, ja senkin sain vasta paljon myöhemmin. Mutta tärkeimmän palkinnon sain kuulla valmentajaltani, joka kertoi että hän todella yllättyi mun sijoituksestani. Treenidatojen perusteella hän oli rankannut mut joukon keskivaiheille, nimittäin meidän poppooseen kuuluu muutamia mua paljon nuorempia kuskeja, joista joitain voisi kutsua myös mäkikaurisgenreen sopiviksi.
Toisen treenipäivän loppuosa meni sitten normiajelun merkeissä. Vastatuuli hidasti vauhtiamme, ja ainakin itselläni alkoi paukut olla melko lopussa. Kaksi pitkää ja peräkkäistä treenipäivää teki tehtävänsä. Valitettavana bonuksena oli hiertymä tuolla satulaosastossa, joten ihan varmuustoimenpiteenä ajelin loppumatkat pitkälti putkelta...
Loppusanoina voin sanoa että ihan kahden päivän kokemuksena tämä leiri täällä Mallorcalla on ollut ihan supersiisti. Jos ja kun homma jatkuu samalla mallilla, niin en tiedä miten jatkossa pidän itseni pois täältä, oli sitten kyseessä kevät tai loppusyksy.
Tarkempaa treenidataa löytää
täältä ja
täältä, mutta myös lisäkuvia ohessa:
 |
| Vuokrapyörä, hiilaria ja Di2-vaihteet, mutta ei muuten oman pyörän veroinen. |
 |
| Joka-aamuinen näkymä, kyllähän tuosta on mukava lähteä treenaamaan. |
 |
| Mallorcan kartta, ja vain osa saaresta. Ajettavaa kyllä löytyy. |
 |
| Nyt sitten lähdetään kisaamaan. Kuvassa valmentajani Esa Skyttä. |
 |
| Tästä se lähtee. 5 km nousua, keskijyrkkyys 5,6% |
 |
| Ylhäällä odotti luostari, mutta ei luostariolut. |
 |
| Kakkospäivän ympyrä, mäkikisa näkyy tuossa sykerönä. |
 |
| Ei ole vaikea arvata missä kohtaa treeniä oli se mäkikisa... |
 |
| Sykekäppyrät olivat samaa mieltä. Nousu kesti noin 20 min, ja sykkeet tuolloin jatkuvasti yli 160 |
