Tour de Helsinki 2014

No niin, kesä- ja kisakausi vuodelta 2014 on nyt tässä. Elokuun viimeiseen päivään on hyvä lopettaa kisaaminen, varsinkin kun vika kisa meni ihan hyvin. Toki jos säät suosivat, niin mikäpä sitä estäisi syyskuussa vielä kisaamista. Mutta tällä hetkellä kisaaminen ja yleensä maantiepyörällä ajaminen ei ole ihan mun Top-3 listalla. Sen verran tämänpäiväinen kisa vielä erinäisissä paikoissa ja nivelissä tuntuu...

Itse TdH-kisa meni osaltani täysin suunnitelmien mukaisesti. Vähän ensikertalaista lähdössä jännitti, onhan tämä kisa osallistujamääriltään Suomen suurin maantiekisa ja sitä myöten myös maine kolaririkkaana tapahtumana täysin ansaittu. Ennakkospekulaatioiden mukaan kolareita on aina eniten nopeissa ajoryhmissä, jossa ajetaan enemmän tosissaan kuin hitaammissa ryhmissä. Ja itse olin tietenkin suunnitellut ajavani kisan 30 km/h ryhmässä, joka oli nopein vetojäniksellä varustettu ryhmä, tämän edellä oli vain vapaiden nopeuksien epävirallisia ryhmiä.

No, kisa lähti normaalisti eli hitaasti käyntiin, ja TdH:ssa kontrolloitua nopeutta on ekat 10 km, joten etenemisnopeus eli reippaasti alle tuon oman ryhmän 30 km/h:n. Vähän Leppävaaran jälkeen päästiin sitten omaan vauhtiin, ja sittenhän mentiin!

Nimittäin alun hidas vauhti piti tietysti ottaa kiinni, ja pitkiä pätkiä vedettiin 35-40 km/h vauhdilla, ja kyllä tälläinen vauhti pitkään vedettynä on mulle jo aika äärikamaa. Varsinkin kun tiesin, että edessä on vielä reitin kovimmat nousut ja yli 100 km poljettavaa. Tutulla Bodomin-reitillä meno oli ihan yhtä hurjaa, ja kun alettiin polkemaan Velskolan tunnettuja mäkiä, niin silloin meidän 30 km/h ryhmä venyi todella pitkäksi. Valitettavasti itse en ollut kyennyt pitämään paikkaani ryhmän eturyhmässä, ja vaikka nousut eivät mulle mitään ongelmia aiheuttaneet, niin suuri pyöräilijämäärä teki ohittamisen todella vaikeaksi, ja ryhmän kärki meni yhä kauemmaksi meistä muista.

Tällä samalla ryhmällä jatkettiin polkemista, ja lopulta pääsin sellaiseen osaryhmään, jossa vedettiin kovaa, mutta tasaisesti. Vauhtimme oli jatkuvasti noin 35 km/h, ja vähitellen hivutus lähemmäksi oman ryhmämme kärkeä onnistui. Ekan tauon pidimme sovitusti vasta 90 km kohdalla, ja siinä kohtaa olimme jo alle minuutin ryhmän kärkeä jäljessä.

Tauon jälkeen taas jatkettiin. Jo tässä vaiheessa tiesin että ilman fyysisiä ongelmia maaliin toki pääsen, ja jos tässä 30 km/h ryhmässä pysyn, niin aikani tulee olemaan hieman alle 5 tuntia. Pientä huolta aiheutti krampit, jotka alkoivat hieman ennen ekaa taukopaikkaa. Pari ylämäkeä siinä tuli pelkällä oikealla jalalla vedettyä, mutta kyllä siinä vauhti pääsi hiipumaan. Mutta sinnikkäästi pysyin ryhmässä, ja välillä tuntui että krampit poistuivat kokonaan, mutta kyllähän ne heti kovemmassa puserruksessa ilmoittivat itsestään...

120 km kohdalla meidän ryhmä pysähtyi toisen kerran, tämäkin täysin suunniteltusti. Tässä vaiheessa mietin että pitäisikö pysähtyä, ja päätin että en pysähdy, vaan jatkan ajamista. Tämän saman suunnitelman teki myös muutama muu ajaja. Siinä sitten lähdettiin yksittäin tai kaksittain ajamaan kohti reitin toiseksi kovinta nousua, eli Kuninkaanmäkeä. Itse vedin soolona koko loppuosuuden, ja olihan se hienoa lähestyä Helsinkiä. Kannustusporukkaa oli vähän joka paikassa, liikenne oli useasti pysäytetty meidän, ei kun siis mun, takia ja sain vapaasti ajella kohti Velodromia. Ihan viimeisillä kilometreille, eli Koskelantietä ajaessa, tuli Tour de Francesta tuttu tunne mieleen, nimittäin kestääkö mun irtiotto loppuun saakka. Pari kertaa katsoin taakseni, ja kun en nähnyt pääryhmää lainkaan, niin vapautuneesti ajoin Velodromin portista sisään ja maaliin!

Oman mittarini mukaan loppuaikani oli 4 tuntia ja 46 minuuttia, joten aika tarkkaan 15 minuuttia alle oman tavoiteaikani maaliviivan ylitin. Tähän aikaan olin enemmän kuin tyytyväinen. Erityisesti viimeinen 20 km loppuveto oli omasta mielestä parasta suoritustani, sooloveto on kuitenkin niin paljon raskaampaa kuin ryhmässä ajelu.

Tähän on siis hyvä lopettaa kisailut tältä vuodelta. Ensi vuonna uudestaan ja vähän enemmän kisoja. Lopuksi voidaan myös mainita, että virallinen nettoaikani oli 4 tuntia 44 minuuttia.

Ohessa myös muutama kuva, ja erityisesti kovasti kiinnostavia graafeja...

30 km/h lähtöryhmä kokoontumassa. Vajaan 10 minuutin kuluttua startataan.

Reitti oli aika selkeä ympyrä, ihan mukava.

Sykkeistä ei yllättäen näe vikaa 20 km osuutta, siinä taisi olla hyvä flow päällä. Toki sykepiikki Kuninkaanmäen nousussa, mutta muuten hyvää menoa. 

Poljintehoa. Sitäkin jo löytyy, vaikkakin tuo yksi loppupuolen piikki taitaa olla häiriö...

Kadenssia koko kisan ajalta. Yksi häiriopiikki, muuten pyöritys aika hyvin 90 kierroksen tuntumassa. 

        

Ärähdys

On muutamia asioita, jotka kuuluu tehdä ja tehdä valittamatta, kuten maksaa veronsa ja luovuttaa verta. Kyllä taas hitsas kiinni, kun uutisoitiin HUSn virkalääkärin kiertäneen sivutoimensa verotusta. Luulisi nähneen veromarkoille käyttöä arjessaan. Ja tämä istuu nyt ministeriönsä johdossa.

Ärrinmurrin ja terrierin näykkäisy päälle.

Kesäloma - Salla, osa 2.

Ja mitä muuta me siellä Sallassa tehtiin. No tietysti poljettiin pyöriä, meikäläinen erinäköisillä ja -kokoisilla varustettuja pyöriä ja Anne tuttua ja turvallista Trekkiä käskien. Lisäbonuksena kaikkeen tähän pitää tietysti kertoa yllätystapaaminen kavereidemme Minnan ja Markuksen kanssa. Papana Pupissa tietysti tavattiin, ja joskus pitää matkustaa sen 900 km, jotta pääsee näkemään hyviä ystäviä. Hyvä päätös kyseiselle illalle.

Sallan maastopyöräilystä sen verran, että asia oli hyvin uusi siellä. Käytännössä tämä tarkoitti kolmea tänä vuonna merkattua reittiä, jotka löytyivät myös upouudesta reittikartasta. Järjestäjätaho ja Sallan infopiste halusivat palautetta reiteistä, koska kovinkaan moni ei niitä ennen meitä ollut ajellut.

Ajoimme kaksi eri reittiä, ja molemmista oli nopeasti havaittavissa sama ongelma, kuin melkein kaikissa muissakin suomalaisissa reiteissä. Ongelman nimi on reitin puutteellinen merkkaus. Kun maastopyörällä ajaa itselleen tuntemattomassa maastossa, niin olisi upeaa, jos säännöllisiä merkkejä olisi muutaman sadan metrin välein. Minimivaatimuksena voidaan pitää selkeitä merkkejä jokaisessa sellaisessa paikassa, jossa on risteäviä polkuja tai teitä. Asia on erinomaisesti hoidettu Syötteellä, jossa reittimeäätimmerkkejä on varmasti riittävästi ja ne on merkattu luontoon siten, että niitä on helppo ja luontevaa seurata.

Sallan reittien suurin ongelma oli juuri puutteellinen merkkaus. Hyvää ja kohtuullisen haastavaa maastoajelua tarjoava Kaunisharjun kierros meni vielä lävitse, koska se noudattelee pitkästi muita valmiita harrastereittejä. Tällä reitillä oli tarjolla erinomaista kapeaa polkuajoa eli singletrackkia usemman kilometrin verran. Kyseisellä pätkällä ei ollut yhtäkään maastopyörämerkkiä, joten etenimme ihan oman tuntemuksen mukaisesti. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten reittimerkintöjä ei pidä hoitaa. Lisää niitä merkkejä!

Toinen ajettu reittimme oli karttaan merkattu Hangasharjun reitti. Ihan alkuun ihmeteltiin mistä reitti lähtee, ja lopulta lähdimme meidän rakastamia pitkoksia myöten ajelemaan, Oikea valinta, reitti todellakin alkoi juuri näin. Väliin melkoisesti teknisempää ajelua, johon kuului myös pyörän kantamista, ja jälleen olimme reitillä. Tälläkin reitillä merkkejä oli liian vähän. Sitten taas selvästi iisimpää ajamista, kunnes merkki kertoi että vasemmalle metsään. Täällä hyvää ajamista, rengasrikko ja sen korjaaminen, ja paluu helpommalle reitille. Pieni matka hiekkatietä ja risteys, jossa ei ainuttakaan merkkiä mihinkään. Mihin suuntaan meidän pitäisi tästä nyt maastureilla ajaa?
Valitsimme vasemman ja lähdimme polkemaan. Muutaman kilsan ja erityisesti melko pitkän alamäen jälkeen olimme varmoja, että valitsemamme reitti oli väärä, sillä Sallatunturit tuntuivat jäävän liian kauaksi. Yhtään merkkiä emme kyllä havainneet, joten päätimme ajaa hiekkatien loppuun. Tiehän loppui vasta melko lähellä Sallan keskustaa, joten paluu tapahtui isompaa asvalttitietä pitkin. Ei mitenkään superhommaa kenenkään mielestä.

Jotta Sallasta saataisiin hyvä maasturikohde, niin reitteihin ja erityisesti niiden merkintään pitää panostaa reippaasti lisää. Alku on ihan hyvä, mutta parannettavaa kyllä riittää.

Kesäloma 2014 - Salla, osa 1

Syötteen MTB-kisojen jälkeen suuntasimme oikeasti Lappiin, eli Sallaan. Aikaisempia omia kokemuksia tästä kohteesta ei ollut, joten mielenkiinnolla ajelimme kohti Itä-Lappia. Poroja olimme nähneet jo huomattavasti aiemmin, mutta tällä siirtymällä niitä näkyi erityisen paljon, joten tarkkana piti auton ratissa olla.

Matkalla Sallaan pysähdyimme upealla Livojärvellä ja toiselle meistä pakollisena pysähdyksenä Pentikin tehtaanmyymälässä Posiolla. Muuten siirtymä oli kohtuullisen nopea.

Itse Sallassa meidän majoitus sijaitsi tietysti Sallatuntureiden kupeessa, eli noin 10 km Sallan keskusta Kuusamon suuntaan. Loggautuminen sinne ja kamojen raahaus sujui normaalilla tehokkuudella, jonka jälkeen takaisin autoon ja nokka kohti Sallan keskustaa.

Sallan ytimessä haimme ensin kartat ja infot paikallisesta infokeskuksesta, ja sieltä saimme tietoomme, että Sallassa on juuri tänä vuonna tehty muutama merkitty maastopyöräreitti alueen maastoihin, ja järjestäjät toivoivat palautetta reiteistä. Lupasimme antaa palautetta, kunhan vaan ensin ajaisimme reitit lävitse. Näistä reiteistä juttua myöhemmin.

Suunnitelmamme Sallassa olivat keskitettyä sekä pyöräilyyn että koirien kanssa tapahtuviin päivävaelluksiin. Valitettavasti kun ulkolämpötila tykitti päivisin yli 25 astetta, niin koiravaellukset jäivät suunniteltua lyhyemmiksi, mutta kyllähän niitä saatiin joka päivä tehtyä. Samoin uimista, koirien kanssa tai ilman, tuli harrastettua, ja paljon.

Ohessa muutama fiilistelykuva Sallasta, uimasessioista ja mökiltä. Lomalla on aina kivaa!

Perheen kaikki naiset uimassa.

Legendaarinen Papana Pupi.

Hieno uimaranta Saijan kylässä, melkein lähellä Savukoskea.

Salla - In the middle of nowhere.

 

Syöte MTB - kisanjälkeiset mietelmät

Näin hieman yli vuorokauden Syöte MTB kisan jälkeen on hieman helpompi jäsennellä omia tuntemuksiaan itse kisasta ja kaikkeen siihen liittyvästä. Selkeästihän plussan puolelle tämä kokonaisuus napsahti, vai onko omat mieltymykseni kovasti omituiset:

* 60 km reitistä ylivoimaisesti suurin osa kapeahkoa singletrackkiä eli polkua
* Minimaalisen vähän isompia hiekkateitä
* Muutama kilometri hiekkatuhkapohjaista ajoreittiä
* Noin 2 km hyväkuntoisia pitkospuita, joista osa jopa alamäkeen
* Parit kannettavat portaat, eiköhän tämäkin kuulu oikeaan maastopyöräilyyn
* Kovia nousuja ja vauhdikkaita polkulaskuja, aivan mahtavaa ajettavaa

Omat vahvuuteni tietäen, olisin tietysti eniten hyötynyt leveistä metsäauto- ja hiekkateistä, mutta tässä kisassa se ei ollut tärkein pointti. Luulin myös että olisin kyennyt paremmin hyödyntämään supertiukkaa loppunousua, mutta tässä tapauksessa akkujen lataustilanne oli jo sen verran heikko, joten juuri mitään hyötyä en vikoilla nousukilometreillä pystynyt generoimaan. Kuitenkin sen verran, että se kimppajengi, jonka kanssa ajoin 49 km huollosta lähtien, jäi kokonaisuudessaan taakseni. Loppunousu oli sen verran tiukkaa settiä, että tänä vuonna täysin ylösajettavaksi todettu Tahkon El Grande jää vaativuudessaan selkeästi kakkoseksi. Muita negafiiliksiä aiheuttaneet jutut olivat reitin jossakin kohtaa olleet juurakot ja kivikot. Kivien kiertämistä oli kokonaisuudessaan paljon Tahkoa vähemmän, mutta juurakkoa taas enemmän. Ja jos tykkää renkaan alla lipsuvasta juurakosta, niin tämähän on vain plussaa. Itse en noista juuri välitä.

Loppulauseena voin helposti sanoa, Syöte MTB, nähdään taas ensi vuonna!

Ja lopuksi muutama kuvaotos reitin parhaimmistosta, eli Pytkynharjun osuudelta. Täällä pyörittiin sellainen 15 km, ja voin rehellisesti sanoa, että vastaavaa ajomaastoa ei ihan heti Suomessa tule vastaan.

Kalusto valmiina starttiin.

Pytkynharjun ajoreittiä. Kuva ei anna oikeaa kuvaa tämän nousun vaativuudesta.

Samalla harjulla, mutta nyt mennään alamäkeen ja pitkään.

Syötteen reitit on muutenkin esimerkillisesti merkattu, well done.

Pyörä kainaloon ja kipi-kipi.

Lisää Pytkynharjun vauhtipätkää, tässä harvoja ohitusmahdollisuuksia.

Ja kapea, mutta upeapintainen, polku jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

  

Syote MTB - Suomen suurin loppunousu

Jo muutaman vuoden ajan olemme hehkuttaneet Syötteeltä löytyviä maastopyöräilyreittejä, sillä itse löysimme nämä internetin ihmemaailmasta. Myös aito kisaaminen näissä maisemissa ja reiteillä on ainakin itseäni kiinnostanut, ja vihdoin sain sen tehtyä.

Kolmannen kerran järkätty Syöte MTB kisa keräsin noin 450 maastopyöräilijää tänne Syötteen kansallispuiston maisemiin, ja ainakin yksi osallistuja oli matkustanut kohtuupitkän matkan Helsingistä asti tänne kisaamaan.

Syöte MTB mainostaa itseään todellisena maastopyöräkisana, jossa on minimaalinen määrä asvaltti- tai hiekkatietä, ja maksimaalinen määrä kaikkien maastokuskien diggaamaa singletrackia. Kisabonuksena on tietysti Suomen suurin ja pisin loppunousu, josta kerätään suomalaisittain kunnioittava määrä nousumetrejä. Kisan juuri ajaneena voin sanoa että mainostukset ovat täysin kohdillaan, kisareitti on lupausten mukainen. Ja jos tätä kisaa verrataan Tahko MTB:hen, niin pakko on sanoa, että tämä kisa on haastavampi, vaativampi ja monelta osalta hauskempi ajaa. Toki tuosta loppunoususta voidaan olla montaa mieltä, itse tykkään enemmän El Granden noususta, jonka voi väsyneenäkin oikeasti ajaa ylös. Mutta muuten voin juuri nyt sanoa että Tahko MTB on löytänyt voittajansa.

Ennen pakollisia kuvapostauksia, nopeat plussat ja miinukset:

+ Reitti, todella paljon singletrackia
+ Maisemat Pytkynharjun osuudella, aivan upeaa
+ Tunnelma, vähemmän ajajia ja kaikilla hyvä fiilis

- Onhan tämä Iso-Syöte vähän kaukana
- Loppunousu, liian tiukkaa kamaa tai sitten kunto ei vaan riittänyt

Ja lopuksi niitä kuvia...

Syöte MTB mainos. Ainakin nousumetriuho piti paikkaansa.

Syöte MTB 60 km reitti. Hienoa settiä suurimmalta osalta.

Eka oikea nousu Pikku-Syötteelle, helposti menee.

Vihdoinkin huoltopiste lähestyy, matkaa takana 39 km.

Huoltojoukot tekivät tärkeää työtä, ilman teitä tämä ei koskaan onnistuisi. Kiitos.

Suomen suurin maalinousu melkein takana. Vihdoinkin.

Yesh, olen tyytyväinen!

Palautejuoma vol. 3.

Kaikille kiinnostuneille korkeuskäppyrä suoraan Garminista. Loppunousu oli raju, ehkäpä liian raju tällä kertaa.

Sykekäppyrät kertovat rasituksesta. Sitä tämä kisa kyllä tarjosi.

Ja 5 km detailit kaikille niille, joita data kiinnostaa.