Tie vie

Blogi on hiljentynyt. Elämässä on tapahtunut paljon. Enimmäkseen hyvää ja onnellista.

Liisa Ihmemaassa kysyi: "Kumman tien valitsen?" kuului vastakysymys "Minne haluat mennä?" Siihen Liisa vastasi "En ole oikein varma".

"Valitse silloin aivan mikä tie tahansa, sillä ei oikeastan ole väliä minkä valitset."

Ehkä vielä palaamme kertomaan mihin tiet vei...

/Anne

Kilpparin viimeinen päivä

Näin tämäkin viikko täällä Kilpisjärvellä alkaa lähestymään loppuaan, joten tänään oltiin viimeisen kerran näissä maisemissa vaeltamassa. Alkuun lähdimme koirien kanssa kohti Saanajärveä, mutta aika nopeasti havaittiin, että Sohvi ei kulje ihan normaalisti, joten jouduimme muuttamaan reittisuunnitelmaamme lyhyemmäksi. Lopputuloksena oli se, että Saanajärvi jäi nyt näkemättä, mutta uuden reitin ansiosta koirat näkivät lisää poroja, ja siitäkös riemu taas pääsi valloilleen.

Kahden tunnin koiravaelluksen jälkeen paluu basecampille, ja nopea lounas kaikille. Sen jälkeen toiset kengät jalkaan, ja uudestaan kohti tuntureita, tällä kertaa ilman koiria. Nyt otimme kohteeksi läheisen Tsahkaljärven saavuttaminen pidemmän kaavan kautta. Hieno reitti tästäkin tuli, ja varsinkin kun sää oli erinomainen, niin hienosti matka eteni kohti kivirantaista tunturijärveä ja sieltä takaisin mökille.

Siinä oli meidän viimeiset vaellukset Kilpisjärvellä 2016. Ihan loistava paikka tämäkin oli, hienoa ruskaa pääsimme ihailemaan, ja kun myös säät olivat hyvin meidän puolellamme, niin eihän tästä voinut muuta kuin tykätä. Vielä jos olisi ollut enemmän aikaa, niin pidemmälle Pohjois-Norjaan suuntautuneet tutustumisreitit olisivat olleet meidän agendalla. Siellä kun on niin paljon kaikkia hienoja kohteita vielä tsekkaamatta...

Viimeiset kuvat tältä päivältä ohessa. Tännekin pitää vielä palata.

Näin reippaasti kohti Saanajärveä.

Ruska näkyi kaikkialla.

Hyvin rauhassa Saanan reunamia sai vaeltaa, seuranamme olivat vain porot.

Koirien viimeiset mietehetket Kilpisjärven suuntaan.

Se toinen järvi, kivinen ja hyvin kirkasvetinen.

Hienot syysvärit näkyivät täälläkin.

Saana, viimeisen kerran tällä kertaa.

Kitsiputouksella

15 vuotta sitten tuli viimeksi Kilpisjärvellä ja erityisesti Kitsiputouksilla käytyä, joten olihan jo aikakin käydä tuo hieno putous uudelleen tsekkaamassa. Eihän se itse putouksena ole niin hieno, kuin esimerkiksi Norjan puolella oleva Morsiushuntu-putous on, mutta tuolla paikalla on meille erityinen merkitys.

Joten ei muuta kuin matkaan, ja Malla-veneen kyytiin. Puoli tunti venematkailua, ja vaellus käyntiin. Ensin käytiin pakollisella Kolmen valtakunnan rajapyykillä, jonne venesatamasta on matkaa 3 kilsaa hyvin helppoa ja kunnostettua reittiä myöten. Suurin osa matkailijoista ei etene tämän pidemmälle, sillä Mallan luonnonpuiston ja Kitsiputouksen kautta vaellukselle tulee kokonaismittaa reippaasti yli 16 kilsaa, ja osa tästä on aika vaikeakulkuista kivikkoa ja rakkaa, joten reitillä on tiettyjä haasteita.

Rajapyykiltä lähdimme etenemään merkattua reittiä myöten, ja alkuun meitä hieman huoletti oman polveni kunnon kestävyys, mutta kun siinä ei näyttänyt olevan mitään ongelmia, niin lisättiin hieman vauhtia, ja saavutimme ainoat meidän edellä olleet naisvaeltajat. Varsinkin reitin alkuosa on jatkuvaa nousua, joten kun saavuimme Kitsiputoukselle, jonne matkaa venesatamasta oli 9 kilsaa, niin aikaa oli kulunut suunnilleen 2,5 tuntia.

Kitsiputous oli ihan hieno, ja siellä oli upeaa fiilistellä erästä yllätystapahtumaa 15 vuotta sitten. Nyt ei ollut mitään yllätyksiä hihassa, vaan sovitusti kuplajuomapullo auki, juoma tasaisesti kuksiin, ja skoolaamaan. Hieno hetki tuo oli, ja varsinkin kun ketään muuta ei näkynyt missään.

Juuri kun lopettelimme omaa taukoamme, ja valmistuimme jatkamaan, niin meidän ohittamat vaeltajat lähestyivät putousta. Täydellinen ajoitus. Tähän mennessä itse vaellus ei kyllä ollut tuntunut juuri missään, joten lisäkiipeämiset menivät helposti, ja matka eteni. Vastaan tuli joku kylähullu höpöttäjä, ja muutamia muita vaeltajia, mutta aika vähän kulkijoita kuitenkin oli. Olihan sentään yksi tärkeimmistä ruskaviikoista, ja reitti kuuluu osana pitkää Kalottireitti-vaellusta.

Vähitellen Kilpisjärven kyläkin alkoi taas näkymään, ja tässä vaiheessa jalatkin alkoivat ilmoitella rasituksista. Matkaa oli kuljettu noin 14 kilometriä. Isolle tielle saapuessamme vesisade otti meidät vastaan, ja viimeinen kilsa pitkin tuulista ja sateista maantienreunaa tuntui pitkältä. Lopulta olimme takaisin Kilpisjärven Retkeilykeskuksen merkillä, siitä alas rantaan ja autolle. Vaellus oli siinä.

Takaisin mökille, sauna päälle ja palautustuotteiden kimppuun. Vähitellen voimat palautuivat, ja tänään taas olisi voinut vaeltaa. Nyt kuitenkin toimimme järkevästi, ja pidimme melko täydellisen välipäivän. Ainoastaan 1,5 tunnin koiralenkki tunturissa ja takaisin mökille. Nyt sauna on taas päällä...

Alla nippu kuvia eiliseltä.

No niin, reissuun siitä.

Tuonne sitä kohta lähdetään vaeltamaan.

Selkeät ohjeet ja merkattu reitti, eksymisvaaraa ei kyllä ollut.

Rajapyykki. Taidan juuri seisoa Norjan puolella.

Norja saa myös kunnian noista lumihuipuista. Taitavat olla Barras/Paras tuntureita.

Kyllähän sitä tälläistä jaksaa vaeltaa, näkymät oliva hienoja.

Paikoitellen oli vähän haastavampaa kivikkoa. Onneksi ei satanut, ja kivet eivät olleet liukkaita.

No niin, Kitsiputouksella. Aika pienihän tuo putous vähän kauempaa kuvattuna on.

Hyvin ansaittu tauko ennen juhlajuomia.

Juomahetki lähestyy...

Ja lähestyy...

Ja nyt kuksissa, tippaakaan ei mennyt hukkaan.

Viimeksi 15 vuotta sitten, ja nyt täällä taas. Skool.

Kai tämä talvella on mahdollista, jos täällä käy tunturihiihtoa tekemässä.

Pakollinen varvaskuva.

Tämä kivi oli samalla paikalla myös viimeksi, eikä sitä vieläkään saatu kokonaan halkaistua.

Reitti Garminin mukaan.

Reitin nousukäyrä.

Illan juhlajuomat. Napueta, FeverTreetä ja käsin poimittuja marjoja.

Skibotn ja Saanan valloitus

Tänään oli vuorossa Norjan puoleisiin lähikohteisiin tutustuminen, joten koko revahka autoon ja kohti Norjaa. Tämä jalkapuolipotilas sai nauttia apukuskin vaativista tehtävistä, joten lyhyt 50 km ajomatka Norjan Skibotniin meni hyvin helposti. Kilpisjärvellä toimivan pienen ja mukavan ohjelmatoimiston Playa de Kilpiksen sivujen perusteella valitsimme reitiksi melkein Skibotnin keskustasta lähtevän reitin Hengenin putoukselle ja kanjoniin. Sieltä pääsisi helposti eteenpäinkin, mutta oman jalan kunto esti vielä pidemmät reitit.

Pienen hapuilun jälkeen löysimme reitin alkupään, joten ei muuta kuin matkaan. Jatkuvasti nousevaa, mutta teknisesti helppoa reittiä oli mukava kävellä. Oman jalkani kunnosta johtuen olimme Hengenin putouksella vasta 45 minuutin kävelyn jälkeen, mutta kyllä se kannatti tehdä. Putous oli hieno, samoin siitä alaspäin lähtevä kanjoni. Paikallisen lokikirjan mukaan emme olleet ainoat tänä vuonna putouksella käyneet suomalaiset, mutta hienosti pidetty salaisuus tämäkin reitti oli. Ehdottomasti hyvä juttu.

Sieltä sitten vaelsimme alaspäin takaisin Skibotnin kylään, ja kyllä on sanottava että polvivaivaisena alaspäin könyäminen oli paljon vaikeampaa kuin ylöspäin kiipeäminen. Mutta ilman ongelmia selvisimme takaisin, joten koirat takaisin takaboksiin, ja nokka kohti Suomea.

Paluumatkalla kävimme tsekkaamassa seudun suurimman putouksen. Sillä on monta nimeä, mutta itse kutsun sitä Morsiushunnuksi. Putouksen korkeus on kuuleman mukaan 28 metriä, ja olihan se ihan vaikuttavan näköinen. Varsinkin kun jaksoi tetsata ihan alas saakka, jolloin pääsi ihan rantatasolle, ja lähelle putousta. Hieno paikka tämäkin, ja ehdottomasti helpompi löytää Norjasta Suomen suuntaan ajaessa, tien oikealla puolella.

Kaiken tämän jälkeen koirat ja tämä jalkapotilas jäivät mökkiin lepuuttelemaan, ja perheen Alfa-Naaras lähti vielä Saanaa huiputtamaan. Hienon ja hektisen suorituksen (keskisyke 135, max. 173) jälkeen Annekin palasi takaisin mökille, jossa kaikkia meitä odotti palkinnot. Osalle juomien ja osalle ruokien merkeissä...

Matkalla kohti Hengenin kanjonia. Hienot maisemat tässäkin kohtaa.

Lumihuippuja näkee kaikkialla, valitettavasti näin ei ole Suomen puolella.

Hengen. Taustalla hieno putous.

Hengenin putous, hieno ja pitkälle jymisevä vesipatsas tämäkin oli.

Kerrankin koirat olivat myös sellaisessa kontrollissa, että tätä kuvaajaa ei hirvittänyt.

Toinen putous, nimittäin paluumatkan hienous.

Morsiushuntu oli ihan vakuuttava, varsinkin alhaalta tsekattuna.

No niin, nyt ollaan jo Saanan päällä, check. Selfie otettu, check. Ja aikaa tähän meni todella vähän, check.

Lisää kuvia Saanan päältä, kivikkoahan siellä riittää.

No niin, taivas kertoo että nyt olisi viisainta suunnata takaisin alaspäin...

Paluumatka. Näitä portaita taitaa olla 736 tai jotakin sellaista, mutta molempiin suuntiin nämä piti vetää. Huuh.

Ja mökillä odotti sekä koirat että mies. Koirien palkintoruokana paistetut nakit, tänne ne ja sassiin sanoi alakerta.

Kuvassa kaikkien palkinnot, sekä meidän että hurttien. Kaikki maistuivat hyvältä.

 

 

Kilpisjärvellä

No niin, eka päivä täällä Kilpparilla on jo takana, ja useita päiviä vielä edessä. Eilen tultiin ja majoitukseksi olin jo aikoja sitten valinnut ja varannut hyvältä vaikuttaneen Villa Saanan. Tämä mökki, tai siis kolme mökkiä Halti, Saana ja Malla muodotavat yhden kokonaisuuden, ja näistä Saana on kohtuullisen pieni, mutta ihan toimiva. Riittävän hyvin varusteltu meidän tarpeisiin, vaikkakin anahan meikä jaksaa näitä mökkien minikeittiöitä ihmetellä...

Heti saapumisen jälkeen vaelluskamat kaikille päälle, ja auton nokka kohti Kilpparin Retkikeskusta. Sieltähän lähtevät kaikki reitit Saanalle, ja meillä oli tavoitteena kiertää Saanan Luontopolku. Itse huiputusta emme eilen koirien kanssa lähteneet tekemään, sillä nousuun tarvittavat 736 porrasta eivät olisi olleet kovin mukavia Sohvin leikatulle takajalalle. Samoin oma oikea polveni on jostakin ottanut pahasti osumaa, joten meitä on täällä nyt kaksi hieman huonommin liikkuvaa. Todellisuudessa meitä oli tuolla hienolla tunturissa kulkeneella polulla vain yksi huonosti liikkuva, nimittäin minä. Sohvi veti joukon kärjessä täyttä vauhtia fleksi kireänä, Poppis seuranaan. Vauhdista piti huolen useat kymmenet porot, jotka ovat meidän koirien mielestä ehkä maailman paras juttu ikinä. Kunhan niitä pääsisi vaan vapaana ajamaan kiinni. Näin ei tietenkään me toimittu, vaan kävelimme merkattua polkua alusta loppuun, minä viimeisenä klenkaten.

Reitin pituus oli yhteensä 7,2 kilometriä, ja kyllähän siitä Garmin datan mukaan tuli myös yli 250 nousumetriä. Parasta koko polulla oli maisemien lisäksi se, että siellä ei ollut ketään muita meidän lisäksi. Kaikki muut patikoijat kiipesivät Saanan huipulle, joten me saimme taivaltaa koko reitin ihan nelistään. Hienoja maisemia, ruska näkyi jo kaikkialla, ja bonuksena ne useat porot. Ainakin koirien ja Annen mielestä.

Reitti loppuu tietysti samaan mestaan mistä se lähtikin, eli Retkikeskuksen pihaan. Siinä viimeisellä porrastetulla alamäkiosuudella oma polveni oli jo todella kipeä, ja itse aloin jo epäilemään pahinta. Pikaisen tutkinnan jälkeen siitä ei kyllä löydy mitään ulkoista vammaa, mutta hiton kipeä se juuri nyt on. Tänään sunnuntaina jätin kaikki vaellukset väliin, ja keskityn polven kuntouttamiseen niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Toivotaan että polvi tulee sellaiseen kuntoon, jotta pääsemme täällä tärkeimpään kohteeseemme, eli Kitsiputouksille. Siellä tuli käytyä 15 vuotta sitten, ja muistot tuosta käynnistä ovat hyvin mukavia, joten pakkohan siellä on nytkin käytyä. Vaikka väkisin klinkuttaen...

Ekat kuvaotokset ohessa, laadun takaa Omena.

Tarjolla olisi ollut myös hieman laadukkaampia maastureita, kuin meidän omat mukana olevat...

Eka poro bongattu, täysin valkoinen yksilö.

Kyllä, myös meidän suuret metsästäjät tekivät saman löydön, ja hinku lähemmäksi oli todella kova.

Porojengin boss tuli tsiigaamaan mikäs täällä nyt on meinkinki.

Polulta olisi myös päässyt alas Saanajärvelle, mutta me jatkoimme ylemmäs tunturiin.

Pieniä tunturipuroja oli kaikkialla, niissä vesi aikas raikasta.

Ihan hieno putouskin löytyi, tuon korkeus oli jotakin 4-5 metriä.

Maaruskaa alkoi jo olemaan, mutta ei vielä ihan kaikkialla.

Reissun loputtua yritetään korjata mitä voidaan.

  

Col du Kaunispää - KOM

Päivävaellusten jälkeen oli hyvä ottaa vähän kovempi treeni, ja mikäs sen parempi vaihtoehto olisi ollut kuin mäkitreeni mökin viereisessä Kaunispään nousussa. Siispä kapearenkainen pyörä esiin, pukeutuminen lajinomaisesti ja eikun treenaamaan.

Mielestäni keksin tuolle nousulle loistavan nimen eli Col du Kaunispää, kansainväliseen tyyliin tietysti, nousun pituus Saariselän alemmasta liikenneympyrästä huipulle on 2,65 kilometriä, keskijyrkkyyden näyttäessä lukemaa 5,3% ja maksimijyrkkyys oli näköjään 8,5%. Tälläisiä mäkiä ei Suomesta ihan hirveän useita löydy, joten pitihän tämä päästä testaamaan.

Joten alkuun laskettelin Kaunispään Etelärinteillä sijaitsevalta mökiltä alas kohti Saariselän keskustaa, pyörittelin siellä sen kymmenen minuutia, ja sitten töihin. Ekan nousun otin hieman tunnustellen, sillä en ollut lainkaan varma, miten nouseminen lähtisi sujumaan. Onneksi oli pienoinen myötätuuli koko nousun ajan, nimittäin paljaassa tunturissa pienelläkin tuulella on aika iso merkitys. Ekan nousun loppuaikani Kaunispään huipulla oli 10:15:00, ja kyllä sykkeet olivat yli 160:n. Eipä muuta kuin hieman juomaa, ja pyörä alamäkeen. Siinä sitten kyllä huomasi tunturituulien merkityksen, nimittäin en vapaalla laskulla saanut edes 50 km/h nopeutta mittariin, ja pyörä tuntui melko levottomalta.

Seuraavaan nousuun päätin laittaa kaikki paukkuni, eli aloitin jo alhaalta kovempaa, ja päätin että vauhti ei missään kohtaa saa hiipua alle 15 km/h nopeuteen. No, lopputulos ylhäällä oli sitten uusi ennätys 9:42:00, ja hengitys rahisi sen verran, että tehokkaille astmalääkkeille olisi ollut käyttöä. Vaatimattomasti voin todeta, että tuolla ajalla johdan kaikkia tänä vuonna ko. mäen nousua yrittäneitä kuskeja aika selvästi, ja jopa all-time listalla tuolla ajalla pääsee 2. tilalle. Tässä vaiheessa olen siis Col du Kaunispään KOM (King of Mountain) mallia 2016. Toivottavasti kukaan tiukempi kuski ei tuota mäkeä enään syksyllä yritä tosissaan ajella ylös, ja tittelini säilyisi loppuun asti. Adrenaliinipiikki taisi olla sen verran kova, koska alamäessä päätin myös yrittää kovempaa nopeutta, ja tietyissa kohdissa polkemalla sain Garminin mittariin lukeman 55 km/h. Ei mikään supernopeus, omassa kotimäessäni Palojoella saan aina kovemmat nopeudet. Sen verran paljon vastatuuli söi tästä yrityksestä.

Kolmannen nousun alkaessa tiesin että eväät huippusuoritukseen oli jo syöty, joten ajattelin ajaa tämän ylös tasaisesti pyörittäen. Homma eteni ihan hyvin 2/3 koko matkasta, mutta jyrkimmällä yläosuudella tielle tuli sitten porotokka, jonka kanssa jouduin hieman neuvottelemaan pelisäännöistä ja marssijärjestyksestä. No, hyvä loppuaika meni tuossa ihmettelyssä täysin pipariksi, joten poljin hieman kevyemmin ylös saakka. Kello taisi näyttää aikaa 11:18:00, joten selvästi huonoin loppuaika tästä noususta tuli.

Tyytyväisenä otin viimeiset juomahörpyt, pyörä alamäkeen ja kohti omaa mökkiä. Treeni oli siinä, ja kyllähän sitä tunsi taas tehneensä. Kamat kasaan, ja kohti uusia seikkailuja, eli ylemmäs pohjoiseen.

Käppyrät näyttävät hyvin sekä nousut että rasitukset. Ja voin kyllä sanoa, että loppuvaiheen jyrkimmillä osuuksilla homma alkoi jo tuntumaan vähemmän hyvältä...

Nousukäppyrät, ihan hienoa graafia.

Sykkeet seuraavat kyllä nousumetrejä, mitä nyt kakkosnousussa on hieman kovemmat numerot.

Statistiikkaa by Garmin.